Pakolaisjärjestelmän täysremontti

Jokaisen moraalinen velvollisuus on pelastaa hukkuva lammesta. Yhtä lailla on selvää, että syystä tai toisesta pakotetusti kotoaan lähtevä ei voi vain kolkuttaa haluamaansa ovea ja olla oikeutettu pääsemään taloon asumaan. Näin järkeilevät kehitysmaiden ongelmiin erikoistunut brittiläinen ekonomi Paul Collier ja yhteiskuntatieteilijä Alexander Betts kirjassaan Refuge – Transforming a Broken Refuge System, jossa tutkijat luovat uudet suuntaviivat ajastaan jälkeen jääneelle kansainväliselle pakolaisjärjestelmälle.

Keskustelua pakolaispolitiikasta käydään Euroopassa paljon, mutta keskustelu on keskittynyt pohtimaan Eurooppaan tulevien turvapaikanhakijoiden määriä ja sitä miten nämä tulisi jakaa Euroopan maiden kesken. Kysymys on elintärkeä eurooppalaisille valtioille, mutta puhuttaessa kansainvälisestä pakolaisilmiöstä, on Eurooppaan suuntautuva muuttoliike vain pieni osa tästä ilmiöstä.

Kotinsa jättäneiden määrä maailmassa on tällä hetkellä korkein sitten toisen maailmansodan. Maailmassa on noin kuusikymmentäviisi miljoonaa kotinsa jättämään joutunutta ihmistä, joista valtaosa on oman kotimaansa sisällä muuttaneita maan sisäisiä pakolaisia. Varsinaisia kotimaastaan paenneita pakolaisia kotinsa jättäneistä on reilut parikymmentä miljoonaa ihmistä, joista valtaosa on paennut turvattomuutta kotimaansa lähialueille.

Muun muassa Jordanian valtiolle pakolaistilanteeseen ratkaisuehdotuksia konsultoineiden Bettsin ja Collierin teoksen pääteesi on se, että kansainvälisen pakolaisinstituution tulisi pyrkiä takaamaan mahdollisimman monelle hädänalaiselle turva ja henkilökohtainen toimintavapaus, mihin liittyy oleellisena osana oikeus työn tekoon – ei toimia siirtolaisuuden väylänä.

Rikkinäinen pakolaisjärjestelmä

Kansainväliset instituutiot muuttuvat hitaasti ja Geneven sopimukseen perustuva kansainvälinen pakolaisjärjestelmä on tästä malliesimerkki. Eurooppaa varten toisen maailmansodan jälkimainingeissa luotu sopimus ei ole Bettsin ja Collierin mukaan enää ole riittävä perusta kansainvälisen pakolaisuuden hallintaan.

Sopimuksen kielto palauttaa henkilöä maahan, jossa tämän turvallisuus on vakavasti uhattuna, on edelleen kirjoittajien mukaan hyvä lähtökohta. Ongelmalliseksi nousevat taas pakolaisuuden muuttuminen siirtolaisuudeksi, osan muuttajista pystyessä valitsemaan minne suuntaavat. Nykyinen pakolaisjärjestelmä on myös kirjoittajien mielestä rikki siltä osin, että rikkaiden maiden ja kriisialueiden naapurivaltioiden yhteistyötä ei ole kehitetty riittävästi.

Ongelmaa alleviivataan kirjassa esittämällä Saksan pakolaisten vastaanottoon ja YK:n pakolaisjärjestön UNCHR:n budjettiin perustuvista luvuista tehty karkea arvio, jonka mukaan länsimaissa oleviin noin kymmeneen prosenttiin maailman pakolaisista kuluu julkista rahaa vuosittain noin 75 miljardia dollaria siinä missä loppuihin yhdeksäänkymmeneen prosenttiin pakolaisista, jotka ovat kriisialueiden lähialueilla, käytetään kansainvälistä avustusrahaa vuosittain ainoastaan noin 5 miljardia dollaria. Lähialueilla pakolaisiin käytettyä dollaria kohtaan käytetään länsimaissa siis 135 dollaria – kuulostaako tasapuoliselta tai tehokkaalta?

Edellä esitetyn karkean arvion lisäksi Suomen osalta on olemassa laajempaa tutkimustietoa maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista ja tutkimusten valossa tiedämme, että Suomeen tulevat humanitaariset maahanmuuttajat ovat sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä huomattavasti enemmän edustettuina tulonsiirtojen saajina ja julkisten palveluiden käyttäjinä kuin veronmaksajina. Onkin helppo ymmärtää, että humanitaarinen auttaminen tulee taloudellisesti erittäin kalliiksi länsimaisille yhteiskunnille, puhumattakaan sosiaalisista ja etnisistä ristiriidoista, joita muuttoliike Eurooppaan synnyttää.

Samaan aikaan kun pieni osa muuttajista pääsee korkean elintason piiriin länsimaihin, taistelevat pakolaisleirit hupenevien resurssien kanssa. Betts ja Collier eivät näe elintason parantamiseen tähtäävää muuttoliikettä pakolaisjärjestelmän tarkoituksena, vaan järjestelmän tulisi auttaa mahdollisimman monia mahdollisimman tehokkaasti.

Tehokkaan auttamisen puutteen lisäksi nykyjärjestelmässä ongelmaksi muodostuu pakolaisten passivoiminen. Siinä missä Eurooppaan tulevat muuttajat ovat laajojen sosiaalipalveluiden piirissä, mutta eivät useissa tapauksissa työllisty aktiivisista työllistämiseen tähtäävistä toimistakaan huolimatta, ei valtaosa maailman pakolaisista ole oikeutettu tekemään työtä, vaikka olosuhteet olisivat länsimaita otollisempia työllistymisen suhteen.

Merkittävä osa maailman pakolaisista on maissa, jotka eivät ole allekirjoittaneet Geneven pakolaissopimusta. Tilanne on ymmärrettävä maiden oman väestön kannalta, sillä satojen tuhansien ja monissa tapauksissa jopa miljoonien pakolaisten päästäminen osalliseksi sosiaaliturvasta ja työmarkkinoista olisi katastrofi monille kehittyville ja köyhemmille maille.

Kolikon toinen puoli on se, että vaihtoehtoina pakolaisilla on usein joko toimettomuus leireillä tai luvaton siirtyminen kaupunkeihin, joissa on mahdollisuus harjoittaa pimeää työtä. Kantava ongelmana onkin se, että pakolaisleirit ovat rakenteeltaan tilapäisiä kriisejä varten luotu ja kuitenkin monissa tapauksissa ihmiset odottavat niillä jopa vuosikymmenestä toiseen mahdollisuutta palata takaisin kotiseuduilleen.

Syyrian pakolaisleirien ihmisten vyöry Eurooppaan on esimerkki siitä, mihin pitkään jatkunut näköalattomuus voi johtaa. Vähemmälle huomiolle Bettsin ja Collierin kirjassa jää se tosiasia, että merkittävä osa Eurooppaan suuntaavista turvapaikanhakijoista ei edes ole pakolaisuuden kriteerit täyttäviä vainon alaisia ihmisiä, toisin kuin länsimaihin tulevia muuttajia vaatimattomammissa oloissa elävät pakolaisleirien asukkaat.

Kohti tehokasta ja tasapuolista auttamista

Alexander Bettsin ja Paul Collierin mukaan Eurooppa on joutunut paniikkiin turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa, eivätkä päättäjät ole osanneet pysähtyä pohtimaan sitä, mitkä ovat kansainvälisen pakolaisjärjestelmän tavoitteet ja minkälaisia olisivat keinot tavoitteisiin pääsemiseksi.

Valtaosa pakolaisista suuntaa yleensä hakemaan turvaa lähimmälle turvalliselle alueelle, jossa esimerkiksi Lähi-idän tapauksessa yhteinen kieli ja uskonto turvapaikan tarjoavan maan kanssa helpottavat sopeutumista. Myös sekä moraalisesti että taloudellisesti kestävin ratkaisu olisi keskittyä takaamaan lähialueilla oleville suurille ihmismäärille perustoimeentulo, kuin tarjota länsimaisen hyvinvointivaltion palvelut niille, joilla on varaa ja jotka kykenevät kykenevä ylittämään Välimeren.

Pakolaisten tulo Eurooppaan on johtanut joissain tapauksissa jopa tilanteeseen, että jotkin maat ovat vähentäneet tukeaan UNCHR:lle, jouduttuaan keskittämään resurssejaan turvapaikanhakijoiden vastaanottoon. Järkevä työnjako kirjoittajien mielestä olisikin se, että varakkaammat länsimaat avustavat kriisialueiden lähialueita pakolaisten ylläpidon osalta ja toisaalta turvapaikanhakijoiden omatoiminen hakeutuminen Eurooppaan voitaisiin estää palauttamalla nämä turvallisille lähialueille.

Toinen Bettsin ja Collierin esiin nostama kehityskohde on pakolaisleirien muuttaminen ihmisten säilytyspaikoista alueiksi, joissa kotimaastaan paenneet voisivat elää täyspainoisempaa elämää. Valtioiden, kolmannen sektorin ja liike-elämän yhteistyönä pakolaisille tulisi luoda lähialueille mahdollisuudet koulutukseen, työntekoon ja inhimilliseen elämään, nykyisen näköalattomuuden sijaan.

Toimivana mallina kirjoittajat näkevät Jordaniassa tehdyt kokeilut erityistalousalueesta, jossa pakolaisilla on mahdollisuus tehdä työtä. Euroopan unioni on tullut myös hankkeessa vastaan ja se on helpottanut jordanialaisten tuotteiden pääsyä Euroopan markkinoille. Betts ja Collier korostavat, että eri alueilla täytyy ratkaisut räätälöidä paikallisten olojen mukaan ja laajan yhteistyön tulee ottaa huomioon sekä pakolaisia majoittavien maiden että pakolaisten tilanne.

Bettsin ja Collierin esittävässä mallissa ihannetilana olisi se, että kaikki maat osallistuvat mahdollisuuksiensa mukaan ja apu olisi tehokasta ja tasapuolista. Esimerkiksi Japani on jo pitkän ollut edelläkävijä maana, joka ei juurikaan ota vastaan pakolaisia, mutta osallistuu kriisialueista kaukaisesta sijainnistaan huolimatta merkittävillä summilla pakolaisten auttamiseen lähialueilla.

Aasian ja Afrikan väestömäärät tulevat moninkertaistumaan lähitulevaisuudessa – yksin Afrikan väestön on ennustettu nelinkertaistumaan vuosisadan loppuun mennessä. Tämä tulee tarkoittamaan sekä pakolaisten että pakolaisuuden varjolla elintason perässä muuttamaan pyrkivien ihmisten määrän merkittävää kasvua.

Kansainvälinen pakolaisjärjestelmä vaatii siis täysremontin. Vai onko enää perusteita väittää, että toisen maailmansodan jälkimainingeissa luotu Geneven sopimukseen perustuva pakolaisjärjestelmä olisi ainoa ja oikea tapa hallita pakolaisuutta nyt ja aina?

 

Alexander Betts & Paul Collier: Refuge – Transforming a Broken Refuge System, Allen Lane 2017

 

Arvostelu on julkaistu alunperin Suomen Perusta -ajatuspajan verkkosivuilla: www.suomenperusta.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu